Jokaisen oma tie Suureen Paastoon, osa 3

osa 1, osa 2, osa 3, osa 4, osa 5, osa 6, osa 7, osa 8, osa 9

Ensimmäiset osat perehtyivät siihen, kuinka voi paastota. Nyt pohditaan sitä, miksi paastotaan, mikä on paaston hengellinen ydin.

Sydämen avaava paasto
Ensisijaisesti paasto ei ole luopumista vaan yritys olla parempi ihminen. Kyseessä ei ole hengellinen suoritus, joka täytyisi tehdä jotenkin täydellisesti. Paasto on ennen kaikkea tilan tekemistä, sisäisen huoneen avaamista Jumalan läsnäololle.

Arjen keskellä sydän täyttyy helposti kaikesta muusta. Kiireestä, huolista, ärsykevirroista, ilkeistä sanoista ja odotuksista. Joten paasto on hetki, jolloin voimme pysähtyä kysymään, että mitä jos jättäisin hetkeksi syrjään sen, mikä täyttää minut liikaa ikävillä ajatuksilla tai tunteilla.

Paasto ei ole Jumalan miellyttämistä, se on Hänen kohtaamistaan. Se on liike, joka ei lähde ulkoisesta pakosta vaan sisäisestä kaipuusta. Siitä hiljaisesta toiveesta, joka pyytää saada olla lähempänä Jumalaa. Tämä kaipaus ei välttämättä ole kaiken hukuttavan suurta, se saattaa olla vain heikko väsymyksen keskellä välähtävä kipinä. Välillä se on vain sanaton huokaus tai kaipuu sisäiseen rauhaan.

Ja paasto avaa sydämen juuri tälle. Se ei pakota, ei vaadi, ei hoputa. Se kutsuu. Kutsuu hiljentymään. Kutsuu kuuntelemaan. Kutsuu lepäämään. Kutsuu palaamaan  siihen, mikä on totta ja kestävää. Sen hengellinen ydin on siinä, mitä Jumala saa tehdä tilassa, joka syntyy meidän hellittäessämme otettamme hetkeksi.

Paasto ja rukous
Rukous ei ole aina sanoja. Se ei ole pitkiä lauseita, ei oikeita muotoja tai täydellisiä ajatuksia. Yksinkertaisimmillaan rukous on pelkkä ristinmerkki, sydämen hiljainen liikahdus Jumalaa kohden. Rukous ei ole vaatimus, se ei ole paaston onnistumisen mittari. Rukous on tila, johon paasto auttaa avaamaan ovet. Kun arjen ääni hiljenee, löytyy tilaa rukoukselle.

Rukous voi olla pieni kiitos arjen keskellä. Se voi olla sanaton pyyntö. Se voi olla Jumalan läheisyyden tunnustus. Rukous ei vaadi erityistä paikkaa, vaan se voi olla juuri siinä hetkessä, kun sen tahdot päästää. Rukous ei vaadi täydellisyyttä. Ja välillä rukous on sitä, että antaa Jumalan tulla lähelle, vaikkei itse sanoisi sanaakaan. Rukous on luottamusta siihen, että Jumala kuulee myös ääneen lausumattomat sanat. Rukous ei ole meidän ponnistuksemme vaan Jumalan lahja.

Lempeä paluu
Katumus voi sanana kuulostaa raskaalta, mutta paaston yhteydessä sen tarkoitus on keveneminen. Katumus ei ole syyllisyyden lisäämistä vaan siitä irti päästämistä. Katumus ei ole itsensä ruoskimista vaan paluuta hyvään ja rauhaan.

Katumus ei ole riittävän pahan mielen kokemista, ei tunteiden voimakkuuden mittaamista. Katumus on kompassi ja kartta takaisin Jumalan luokse, kun huomaa kulkeneensa sivuun polulta. Katumus ei ole häpeää. Häpeä sanoo, että minussa on jotain vialla, kun taas katumus sanoo kaipaavansa takaisin oikealle polulle. Ja Jumalan vastaus kaipuuseen on armo, ei syytös.

Katumus voi olla oman kärsimättömyytensä anteeksi pyytämistä, voimia vievästä tavasta irti päästämistä tai sen myöntämistä, jonka on yrittänyt itseltäänkin kätkeä. Katumus ei ole askel alas, vaan kohti rauhaa ja todellista itseään. Se on paluuta sammumattomaan valoon, kun on kulkenut varjoissa.

Teoiksi muuttuva usko
Kun oma sisäinen työ on tehnyt tilaa, alkaa sydän ojentumaan kanssaihmisiä kohden tahtoen antaa osan saadusta rauhasta eteenpäin. Lähimmäisenrakkaus ei ole tunne, joka tulee ja menee, vaan se on tapa nähdä toinen ihminen arvokkaana, tärkeänä ja Jumalan kuvana. Myös silloin, kun tuo on väsynyt, ärtynyt, keskeneräinen ja vaikea kohdata.

Paaston aikaan lähimmäisenrakkaus saa oman sävynsä. Se ei ole sankarillisia ponnistuksia tai täydellistä hyvyyttä. Vaan se on sydämen rauhasta syntyviä pieniä tekoja jokapäiväisessä elämässä. Se on kuuntelemaan pysähtymistä, se on lempeyttä, se on anteeksiantoa, se on näkymättömiksi jäävien huomaamista ja se on pieniä merkityksellisiä tekoja.

Lähimmäisenrakkaus ei ole suoritus vaan Jumalan rakkauden virtaamista meissä ja meidän kauttamme ilman suuria eleitä tai vaatimatta kiitosta. Se on sen näkemistä, että meistä jokaisella on oma tarinamme, emmekä tiedä toisen tarinaa kysymättä.

Jumalan kuunteleminen
Jumalan ääni ei yleensä tule suurena, voimakkaana tai dramaattisena. Se ei jyrise taivaasta, eikä se keskeytä arkea näkyvästi. Useimmiten Jumalan ääni on hiljainen ja tulee huomatuksi vasta, kun pysähdymme. Se on selittämätön rauhan tuntemus, se on ajatus joka on omia tavanomaisia ajatuksia lempeämpi, se on sisäinen kehotus tehdä hyvää, se on lohtu levottomassa mielessä, se on läheisyyden tunne yksinäisyydessä ja se on toisten ihmisten lausumissa lempeissä sanoissa, heidän avuliaissa teoissaan.

Ajan ylitse kantava yhteys
Vaikka paasto on yksilöllinen ja jokaisella on oma tiensä kuljettavana, ei se ole yksinäinen tie kulkea. Paasto on osa jotakin suurempaa, vuosisatojen mittaista perinnettä, joka on kantanut kristittyjä läpi historian. Kun paastoamme, astumme siihen samaan rytmiin, jossa lukemattomat ihmiset ovat ennen meitä kulkeneet. Etsineet, kaivanneet, hiljenneet ja palanneet Jumalan luokse.

Kirkon perinteen ei kuulu olla paino meidän harteillamme vaan meidän tukemme tällä tiellä. Se on kuin metsien vanhat polut, niin monesti kuljetut, että ovat tallautuneet näkyviksi, jotta emme joutuisi etsimään reittiä ilman tietoa suunnasta. Sen ei ole tarkoitus sitoa vaan kannatella.

Paaston aikaan kirkko muistuttaa meitä siitä, että emme ole ensimmäisiä väsyneinä Jumalaa etsiviä, emme ole ainoita rauhaa janoavia, emmekä ole rukouksemme kanssa yksin. Paastonajan rukoukset, veisut, liturgiat ja tekstit ovat lempeitä käsiä johdattamassa meitä eteenpäin. Ne ovat antamassa kielen kaipaukselle, jota emme itse kykene pukemaan sanoiksi.

Perinteet eivät ole sääntöjen noudattamista vaan osallisuutta yhteisöön. Osallisuutta yhteiseen odotukseen. Se on yhteys, joka ulottuu elämäntilanteiden, seurakuntien, maiden ja aikakausien ylitse. Se ei vaadi meiltä mitään vaan kutsuu vain meidät mukaan sellaisina kuin olemme.

Jumalan työ meissä
Sisäinen muutoksemme ei tule pakottamalla. Se ei synny yrittämällä kovemmin, suorittamalla enemmän tai kiristämällä tahtia. Se on kuin siemen, joka piileksii meidän mielemme kätköissä. Näkymättömänä, mutta elävänä.

Paaston aikaan me annamme tälle muutokselle tilaa, joka ravitsee sen itämään ja kasvamaan. Kun me luovumme pienestä, annamme samalla Jumalalle mahdollisuuden tehdä jotakin suurta. Jumalan työ ei näy meissä joka päivä. Se on kuin rauhallinen virta, joka muokkaa kiven. Ei yhdellä suurella iskulla vaan jatkuvalla, lempeällä kosketuksella. Me emme välttämättä huomaa, kun se tapahtuu. Mutta jonain päivänä heräämme huomaamaan, kuinka ajattelemme toisin, reagoimme lempeämmin ja lepäämme helpommin. Silloin kivi on hioutunut sileäksi.

Muutos ei ole meidän saavutuksemme, se on Jumalan lahja meille. Lahja, jonka saamme, kun olemme valmiita ottamaan sen vastaan.

Horisontissa pääsiäisen valo
Paasto ei ole synkkä, ei raskas elämän päälle laskeutuva varjo. Se ei ole suru, se ei ole vakavuus. Paasto on kuin talven ja kevään vaihde. Se on kylmä maa, jonka pinnan alla elää jo uuden alun lupaus. Suuri Paasto on odotusta. Ja pääsiäinen on tuo odotettu kevät, jota janoamme tulevaksi. Ja paasto on tie tuon odotetun ilon luokse, jonka vuoksi paasto pitää sisällään oman hiljaisen ja odottavan riemunsa tulevasta juhlasta.

Pääsiäinen ei tule, koska paastoamme hyvin. Se tulee, koska Kristus nousi kuolleista. Ja siksi paaston ilo on aina toivon iloa. Iloa siitä, että valo on tulossa, vaikka tie olisi vielä hämärä. Paasto on lupaus juhlasta, sillä hiljaisuudessa kylvetty nousee esiin valossa.

Sydämessä jatkuva paastomatka
Paaston hedelmät eivät katoa siinä hetkessä, kun pääsiäisen kellot alkavat soimaan. Paaston aikana olemme luopuneet pienistä asioista, jotta oppisimme näkemään suuremmat. Olemme hidastaneet askeliamme, jotta sydämemme ehtisivät mukaan. Olemme kuunnelleet hiljaisuutta, jotta voisimme saada osaksemme Jumalan lempeyden. Ja pääsiäisen koittaessa tuo löydetty hiljaisuus, rauha ja lempeys jäävät, kunhan muistamme ravita niitä. Tuo pieni sisäinen valomme jää valaisemaan polkuamme.

Ja sen takia paasto ei ole pelkkää luopumista vaan ennen kaikkea vastaanottamista.