Syntinä introverttiys

Koko tämä maailma pyörii ekstroverttien rytmin ja tarpeiden pohjalta, johon introverttien odotettaan vain sopeutumaan. Odotetaan pysyvän mukana, jaksavan, yrittävän. Kuluttavan itsensä loppuun, jotta ei olisi ikävä ja tylsä ihminen. Ja parhaasta yrityksestä huolimatta saa otsaansa leiman, joka sanoo laiska, epäsosiaalinen, etäinen, ujo, erakko, tylsä, omituinen  huono tiimipelaaja...

Kyse ei ole siitä, etten tahtoisi viettää aikaa kanssasi. Kyse ei ole siitä, etten nauttisi ajasta kanssasi. Kyse ei ole siitä, etten tahtoisi jutella kanssasi. Mutta sosiaalisuus on minulle uuvuttavaa ja tarvitsen sen oman aikani, jotta saan kerättyä akkujani. Siihen en kykene seurassasi, eikä vika ole sinussa (eikä minussakaan, se vain sattuu olemaan osa minua).

En minä loukata tahdo

Jos sanon, etten jaksa lähteä kahville/syömään/pelaamaan koripalloa koulun jälkeen, se ei johdu siitä, että olisit jotenkin suututtanut minut tai että en pitäisi sinusta. Se tarkoittaa sitä, että olen juuri antanut itsestäni kaiken kahdeksan tunnin ajan, kun olemme vaihdelleet kuulumisia, tavanneet asiakkaita, ruokatauollakin istuttiin samassa pöydässä, enkä edes kahvitauoilla päässyt olemaan yksin. Se kahdeksan tuntia vei kaiken energiani, minua väsyttää ja tahdon vain kotiin, kupillisen teetä ja kuunnella äänikirjaani rauhassa miettimättä sitä loukkaanko teitä tällä.

Jos en tätä omaa hetkeäni koskaan saa, alkaa uupumus kasaantua niskaani ja yhtäkkiä huomaan, etten jaksa nousta aamulla sängystäni, en jaksa lähteä töihin, en jaksa tehdä yhtään mitään. Enkä minä tahdo sellaiseen tilanteeseen, joten otan mieluummin omat hetkeni ennen kuin kehoni oikeasti lakkaa toimimasta sen saamiseksi.

Oma aika ei ole sama kuin aika touhuta

Kuinka itse ajattelisit, jos olet ollut kahdeksan tuntia fyysisesti raskaassa työssä - sen jälkeen ei todennäköisesti houkuta ajatus siitä, että heti kotiin päästessä aloittaisit suursiivouksen. Minulle se sama aika sosiaalisissa tilanteissa aiheuttaa saman, en minä jaksa heti lähteä touhuamaan ja työskentelemään (vaikka minut uuvuttanut onkin "vain sosiaalisuus"). Minä tarvitsen sen hetken omaa aikaani, kun saan vain teekuppini kanssa kietoutua peiton alle ja rentoutua. Kerätä voimiani.

Miksi sosiaalisuudesta uupuminen on laiskuutta, mutta fyysisestä työstä uupuminen ei? Mikä tekee toisesta uupumisesta niin paljon pahemman ja syntisemmän kuin toisen? Se, että se johtuu henkisestä kuormituksesta?

No anteeksi, etten sovi ekstroverttien muottiin, sille nyt ei vain voi mitään. Voisitteko hyväksyä minut sellaisena kuin olen ja yrittää ymmärtää minun tarpeeni?