Kiusatuksi tuleminen ei ole pelkkä muisto

Minä olen nyt 30-vuotias, ja minua kiusattiin käytännössä koko ala-asteaikani. Kiusaaminen loppui käytännössä vasta yläasteelle mentäessä. Eli siitä on nyt 18 vuotta aikaa. Silti nuo kokemukset vaikuttavat yhä tänä päivänä siihen kuka ja millainen minä olen. Olin jo ennen koulun aloittamista ujo lapsi, jolla oli kielellisiä haasteita, mutta kokemukseni tekivät ihmiskontakteista hyvin pitkäksi aikaa lähes mahdottomia minulle.

Hetket, joita en ole unohtanut
En ole unohtanut noista hetkistä yhtäkään. En yhtäkään ilkeää sanaa, en yhtäkään tuhottua omaisuutta, en yhtäkään väkivallan tekoa. Minua nimiteltiin, lukemistani pilkattiin, omille uskontotunneille osallistumiselle naurettiin, tavaroitani heitettiin vessanpönttöön, lumikinoksiin, lätäköihin, piiloteltiin, minua lyötiin, potkittiin, tönittiin, heitettiin lumipalloilla...

Se, mitä kiusaaminen sai minussa aikaan
Noista ajoista sain fobiatason pelkoja, masennuksen, ahdistuksen, useamman itsemurhayrityksen, syömishäiriön ja selektiivisen mutismin, joista osa kulkee yhä mukanani. Olen tehnyt paljon työtä, jotta pystyisin näiden kanssa pärjäämään. Viime marraskuu oli iso takapakki monen ongelman suhteen, mutta nyt olemme jälleen oikealla tiellä kohti parempaa. Mutta näitä jälkiä olen kantanut tämän 18 vuotta, ja saatan kantaa loppu elämäni. Eli vaikka kiusaaminen loppui, jäi siitä jälkeensä paljon hankaluutta elämääni.

Kun aikuisten painostus satutti kiusaamista pahemmin
Minulla oli tukiopetustunteja tukemaan kieltenoppimistani. Osa näistä tunneista oppimiseni tukemisen sijaan käytettiin siihen, että minut istutettiin pulpetin ääreen ja eteeni annettiin kynä ja paperi. Opettaja seisomassa tai istumassa vieressä vaatien, että joko kerron ääneen tai kirjoitan paperille ketkä kaikki ovat sitten edellisen kerran minua kiusanneet. Ja aivan sama kerroinko/kirjoitinko tai en, niin kiusaajani kiusasivat näiden tapaamisteni jälkeen enemmän, joka oli ainoa minulle kiusattuna näkyvä seuraamus tapahtumille.

Ja sen kerran, kun oikeasti tuhoamaan jotain itse, eikä kukaan aikuinen suostu uskomaan sen menneen minulla itselläni vaan vaativat jälleen sekä koulussa, että kotona kertomaan nimiä, eikä sinulla ole sellaisia antaa. Silloin sitä tajuaa, ettei sillä oikeasti ole väliä sanooko jotain tai onko täysin hiljaa, kun kukaan ei kuitenkaan usko totuutta, niin miksi vaivautua yrittämään.

Miksi siitä vaietaan yhä?
Yhä kuulee juttuja, kun kiusaaminen painetaan villaisella. Pojat on poikia. Ei pidä olla niin herkkä. Kyllä se siitä, kun ei välitä/huomioi. Kiusattu voi vaihtaa koulua, jos on liian vaikeaa nykyisessä. Kaikki tämä vähättelee kiusatun kokemusta, normalisoi kiusaamista ja tekee kiusatuksi tulemisesta näkymätöntä. Kaikki tämä saa kiusatun kokemaan, ettei hänen kokemustaan pidetä totena tai tärkeänä. Yhä ehdotetaan kiusatulle vaihtoehtona koulunvaihtoa, harrastuksen lopetusta tai uuden alun etsimistä, mutta kaikki tämä on pelkkää ongelman näkyvistä pois lakaisua, ei siihen puuttumista. Seurausten kantamuksen lankeamista kiusatun niskaan, vaikka hän ei ole se joka on tehnyt väärin. Tämä viestii, että kiusatun oikeus turvallisuuteen ei kanna suurta painoarvoa vaa'assa.

Monessa koulussa voidaan puhua kiusaamisesta ja sen ehkäisystä paljon, mutta joka ei käytännössä näy. On resurssipula, on pelko vanhempien reaktiosta, on halu pitää hyvä maine, aikuisille ei ole annettu keinoja tilanteen kohtaamiseen... Mutta villaisella painaminen ei poista kiusaamista, se vain siirtyy varjoihin ja jatkaa kierrettään.